Lukucorneri. Myrskyn ratsastaja, Pete Suhonen

Mua pelottaa lentäminen, se saa mun kädet hikoamaan, sydämen hakkaamaan ja aivot rutistumaan. En tykkää siitä ollenkaan. Mulla on aina kirja mukana lentokoneessa. Mietin et jos saan siihen fokusoitua mun ajatukset, niin pelkokin lievenee. Toimii, tiettyyn hetkeen asti. Yleensä laitan kirjan sivuun siinä vaiheessa kun sivut alkavat muistuttaa märkää vessapaperia. Mutta on olemassa yksi kombinaatio mille lentopelko antaa sijaa. Kevyt lentokenttämäinen hiprakka ja hyvä kirja.

Niinpä viime vuoden marraskuussa lentoa odotellessa luin kirjaa ja siemailin hipsterimäisin ottein melko paskan makuista indian pale alea. Kirjan nimi oli Myrskyn ratsastaja, romaani seikkailija Seppo Murajasta. Oluen nimeä en tuo esiin, haluan unohtaa sen.


“Viimeisen yön vietin vaimoni vieressä. Silitin Hannelen vatsaa, siinä on hentoa nukkaa, ja sanoin ymmärtäväni häntä, kunpa hänkin ymmärtäisi minua.”

Lyhyesti:
Seppo Muraja, 1943-1974, oli seikkailija joka heitti veivinsä intohimonsa parissa.


Kirjassa kerrotaan puolidokumentaarisin ottein miten Sepon toinen yltiöhullu retki etenee ja mihin se loppuu. Kaveri haluaa kiertää maailman Finmar 570 daycruiser paatilla. Maailman!! Miettikää sitä vapauden fiilistä mikä iskee kun sä oot menossa ja elät just siinä hetkessä. Sepolla se oli meri, paatti ja suolaiset pärskeet vasten ihoa.

Kuinka monella meistä on se kipinä sisällä joka pakottaa meidät tekemään sen mitä sielu haluaa?! Se kipinä mikä haistattaa paskat sille kaikelle “järkevyydelle” ja muiden arvosteluille!! Se kipinä mille meistä jokaisen pitäisi antaa lupa roihahtaa ja polttaa sisintämme niin, että luulee kuolevansa ennen kuin antautuu sille täysin!

"Järkeviä ratkaisuja tekevät liian monet ihmiset. Kun olet tarpeeksi järkevä jäät siihen missä olet."

Seppo kirjoittaa kirjeitä kotiinsa, vaimolle, lehtiin ja ystäville. Matka takkuilee alusta asti, mutta Murajan kipinä ei tahdo sammua. Hän on päättänyt elää, tehdä sen mitä pitää.

"Hän ei aio palata takaisin Suomeen, koska unelmat käyvät siellä pieniksi. Se jolla on unelma, lyödään alas, käsketään katsomaan katajaa."

Matka jatkuu, vaikka se välillä keskeytyykin. Moottori hajoaa, vene ryöstetään, se uppoaa, mies hakataan. Vauhtia haetaan välillä kotoa, kuljetaan pää piilossa kotikadulla ja ollaan lähellä luovuttamista. Silti veneen luo palataan, se korjataan, saadaan apua ja tukea tuntemattomilta ja päästään taas matkaan.

" Oli moottorini puhe, vain minulle, hennot valot mittaristossa. Ja nyt tähdet ylläni yhä ohuempien yöpilvien lomassa. Kun aurinko nousee, tiedän että meri on ultramariinin sininen." 

Mistä tuon uskalluksen löytää? Miten sitä niin helposti urautuu ja jää muiden määrittelemään “turvaan”. Paikoilleen ja peläten muutosta?

"Juttelen veneelle, se on levoton"

Lento ei pelottanut enää. Olin pienen hetken perillä. Sisälläni roihahti. Se sattuu vieläkin.

Lukema 10/10.

Ps. Tässä Seppo ja Arto matkalla Atlantin yli.

Share: